Toivoa sopii, toivottavasti, toivoton tapaus, turha toivo, toivo kantaa, on vielä toivoa ja ei ole enää toivoa. Toivossa on hyvä elää ja torstai on toivoa täynnä. Ja vanha virsi veisaa ”mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan”.
Martti Lindqvist kirjassaan Toivosta ja epätoivosta (2004) kuvaa toivoa antautumisena ajan virtaan, epätoivo puolestaan on virran rannalle jäämistä. Ajan virta virtaa aina, se ei lakkaa, vaan kulkee kohti huomista. Ihminen ei voi tehdä itselleen huomista, mutta hän voi toivoa, että huominen tulisi ja olisi. Tämä on kaiken toivomisen ydin. Olennaista toivon kannalta on, että myös epätoivo on totta. Tarinat toivosta ja epätoivosta ovat rinnakkaisia. Kysymys toivosta ja epätoivosta ei koske vain fyysisen elämän jatkumista tai päättymistä, vaan ”siinä on kysymys kaikilla eri tasoilla huomiseen kurottautuvan elämän merkityksestä ja sen olemisen oikeudesta”.
Toivoa kuvataan elämän perusvoimana. ”Toivo on väkevä mielen ja elämän voima.” Toivon tehtävä on auttaa ihmistä kohti arvokkaampia tavoitteita, kohti hyvää elämää ja kohti armollisuutta omaa itseä ja toisia kohtaan. Toivo on tienviitta merkitykselliseen elämään, jossa toivo liittyy uskoon hyviin mahdollisuuksiin ja niiden toteutumiseen. Ihmisen elämässä toivo on suojaava tekijä, joka vahvistaa ihmisen luottamuksen tunnetta selviytyä koettelemuksista. Koettelemuksissa epätoivo on läsnä, mutta usein tällöinkin epätoivoon liittyy pyrkimys toivoon. (Kallio 2020, Kylmä 2020)
Työvuosieni aikana olen usein miettinyt, mitä toivo tehohoitotyössä on. Mitä toivo merkitsee potilaalle, omaiselle, yksittäiselle työntekijälle ja työyhteisölle? Mistä horisontista katson ja tarkastelen toivoa kohdatessani potilaan ja hänen läheisensä? Entä miten toivo toteutuu työtoveruudessa? Miten työyhteisö kokonaisuudessaan ylläpitää toivoa? Muuttuuko toivon sisältö ja milloin?
Teho-osasto on usein elämän ja kuoleman risteyskohta. Toivo ei pakene tätä tosiasiaa tai katoa, vaan kulkee epätoivon rinnalla. Tiedämme, että monet potilaat selviävät tehohoidosta raskaidenkin vaiheiden jälkeen takaisin elämään. Heille annettu lääketieteellinen hoito ja hoitotyön apu eri tavoin mahdollistavat elämän jatkumisen. Kuoleman uhka väistyy. Ihmeitä tapahtuu. Toivoa on.
On kuitenkin tilanteita, jolloin potilas on lääketieteellisen avun ulottumattomissa. Mitä silloin toivolle tapahtuu? Miten se konkretisoituu tämän jälkeen potilaan hoidossa ja läheisten tukemisessa? Ajattelen tässä monia työtovereitani, jotka omalla vahvalla ammattitaidollaan ja läsnäolollaan luovat turvallisuutta niin potilaalle kuin hänen läheisilleen. Toivo ei ole tällöin toivoa huomisesta, vaan se on vahvasti tämänhetkisyyttä tai senhetkisyyttä, jolloin ajallisuus koskettaa ajattomuutta, ikuisuutta. Se on toivoa siitä, että läheiseni saa parhaimman huolenpidon – perustellun tilannetta kuvaavan tiedon, hiljaisten sanojen ja käsien kosketuksen kautta.
Arkipäivän eteen tulevissa haasteissa työtoveri on työtoverin toivo. Työyhteisön ihmissuhteet ja vuorovaikutus ovat oleellisia niin yksittäisen työntekijän kuin työyhteisön kannalta. Luottamus, toinen toisensa kunnioittaminen ja arvostaminen ylläpitävät toivon ja toiveikkuuden ilmapiiriä. Jokainen tarvitsee kokemusta tulla kuulluksi ja vastaanotetuksi omassa työyhteisössään.
Toivo työtoveruudessa sisältää myös kyvyn rohkaista ja tukea. Työtoveri voi olla tietämättään toivontuoja toiselle. Usko niin omiin kuin toisen mahdollisuuksiin vie kohti yhteistä päämäärää. Työyhteisöllinen toivo on kokemus selviytymisestä aikaisemmin ja se kantaa myös nykyhetken haasteissa.
Toivo on universaalia, mutta syvimmiltään toivo on minämuotoista. Sanan etymologia (hope, hoffen) viittaa hyppimiseen (hop, hüpfen). Tämä heijastaa toivon syvää omakohtaisuutta ja ruumiillisuutta. ”Toivon vallassa ihminen hyppii.” Minämuotoinen toivo kuvittelee ja on siten arjen tärkeä voimavara. Jaksan, kun tiedän kesäloman koittavan tai ehkä joku ajattelee, että jokohan ensi lauantaina pallot valikoituvat onnekkaasti. Minämuotoiset toiveet ja toiveikkuus kuvastavat toivoa tunteena. Yksilölliset ja sattumanvaraiset tunteet tekevät ihmisestä sen ihmisen, joka hän on, ainutlaatuisen. (Saarinen 2020, Kivineva 2021) Arkitoivoa eri vivahteineen ja unelmineen tarvitsemme ihmisenä olemisessamme. Joskus toivo omassa elämässä edellyttää hyvästejä entiselle ja siirtymistä uuteen.
Epävarmoina aikoina ihmisen toivoa koetellaan. Eletyt poikkeukselliset vuodet ovat osoittaneet ihmiskunnan ja ihmisen elämän haurauden. Tällä hetkellä varmuus ja ennakoitavuus kansojen elämässä myös Euroopassa ovat haurastuneet, jopa kadonneet vihanpidon syövereihin. Kristillisessä perinteessä toivon ja yli kuoleman kestävän uskon symboli on ankkuri, joka kuvaa elämän kiinnekohtaa. Ankkuri on turva veneessä ja laivassa. Mikä on ihmisen toivon perusta, ankkuri, se on hänen elämänsä kiinnekohta, turva. Tähän turvaan kytkeytyvät niin ihmisen käsitys elämäntarkoituksesta ja merkityksellisyydestä kuin toivosta ja tulevaisuudesta. On sanottu: ”Sitä mitä happi on keuhkoille, sitä toivo on elämäntarkoitukselle”. (Emil Brunner) Tästä avautuu toivon horisontti eiliseen, tähän päivään ja huomiseen.
Talven selkä on taittunut ja toivon vuodenaika, kevät siintää jo ainakin ajatuksissa. Kevät ei ole peruutettu. Pääsiäinen ei ole peruutettu ja pääsiäisen Toivo on kaikkien omistettavissa.
Sh Hannele Karppinen
Tehohoidon osasto KYS
Lindqvist, Martti Toivosta ja epätoivosta 2004
Kallio, Maaret Voimana toivo 2020
Kivineva, Artturi Toivo ihmisen perusvoimavarana, luento 6.4.2021 www.epshp.fi
Kylmä, Jari Toivo elää, vaikka toiveet pettäisivät, Tehy 1.9.2020
Saarinen, Risto Oppi toivosta 2020