Hoitajaurani kirurgian teho-osastolla oli alkanut vuonna 1979. Kesällä 1990 sain potilaakseni irlantilaisen 26-vuotiaan miehen. Hän oli ollut Suomessa ystävänsä kanssa aloittamassa maailmanympärimatkaa ja oli joutunut auto-onnettomuuteen. Lannerangan selkäydinvaurio toi hänet teho-osastolle nukutettuna ja hengityskoneessa. Hän oli navasta alaspäin halvaantunut.
Potilaani äiti ja veli lensivät Irlannista paikalle ja olivat sokissa. Omaiset saivat viipyä teholla kerrallaan vain vähän aikaa, ja he olivat vieraassa kaupungissa kovin yksinäisiä. Oli kesäaika, ja kutsuin heidät syömään kotiimme.
Potilas heräsi karuun todellisuuteen: outoa mongerrusta ympärillä yötä päivää, alavartalo ei toiminut, kipuja ja epätietoisuutta. Hänen mukaansa lempeys ja läsnäolo kuitenkin auttoivat vaikeina hetkinä – ja Guinness-olut. Mies on ainoa koskaan kuulemani potilas, joka on saanut olutta teho-osastolla. Guinness perusteltiin irlantilaisten lääkkeeksi, ja osastonlääkärin siunauksella veli toi sitä muutaman tölkin tehon jääkaappiin.
Huolimatta yhtäkkisestä, raskaasta elämänmuutoksestaan nuori mies on yksi henkisesti vahvimmista ja positiivisimmista potilaista, joita olen kohdannut. Kriisinsä keskelläkin hän oli herkästi iloinen ja valmis yrittämään. Hän säilytti tulevaisuudenuskonsa ja ronskin huumorinsa, se puhutteli meitä hoitajia.
Kun lopulta tuli aika siirtyä Irlantiin, sain lähteä lääkärimme kanssa häntä sinne saattamaan. Lensimme pienkoneella suoraan Dubliniin. Irlannin häämöttäessä horisontissa potilas alkoi laulaa irlantilaispoljennolla laulua, jossa mies palaa sodasta kotiin menetettyään jalkansa. Veli yhtyi lauluun, joka kaikui voimakkaana hiljaisessa koneessa. Kokemus oli uskomaton. Kyyneleet valuivat niin minulta, lääkäriltä kuin miehistöltä.
Olin vuosia kirjeenvaihdossa potilaan ja hänen äitinsä kanssa. Ja niin vain kävi, että kymmenen vuotta tapahtuneesta saimme mieheni kanssa hääkutsun Irlantiin. Hääjuhla oli hieno, ja sulhanen tanssi pyörätuolissa vaimo sylissään.
Minua on kantanut kaikki nämä vuodet tämän irlantilaismiehen uskomaton elämänvoima. Se on tukenut työtäni raskaassa, vaativassa mutta niin rakkaassa tehohoitotyössä. Olen kokemuksesta hyvin kiitollinen. Koskaan ei voi tietää, missä ja miten kohtaa ihmisen, josta tulee elinikäinen ystävä.
Mirja Kemppainen
Juttu on julkaistu alun perin Sairaanhoitaja-lehdessä 5/18.