Ryhdyttiin nuorison kanssa tupafilosofoimaan tunnetun ongelman tiimoilta: Raitiovaunusta menevät jarrut rikki ja vaunu ajautuu tappavaa vauhtia kohti raiteilla työskentelevää viiden työmiehen ryhmää. Vaunun kuljettajana huomaat, että ohjattavuus on tallella ja pystyt ohjaamaan sivuraiteelle. Valitset nopeassa tilannearviossa tämän vaihtoehdon, vaikka yksi työmies näkyy työskentelevän sivuraiteellakin. Useimmat kenties valitsisivat tämän vaihtoehdon, koska siitä seuraa useammalle hyötyä (tai harvemmalle haittaa), eikä tämä tunnu moraalisesti hirveän väärältä, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ole.
Entäpä sitten, jos näet saman tilanteen ulkopuolisena sillalta, jossa notkuu tosi iso vanha mies kaiteeseen nojaten. Onko hyväksyttävää työntää mies raiteelle ja estää kaikkien työmiesten jäämisen raitiovaunun alle? Useimmat ajattelisivat, että tämä aktiivisena tekona ei ole hyväksyttävää, sillä miehellä on kaikki ne oikeudet joita yksilölle kulttuurissamme kuuluu, kuten oikeus elämään.
Nämä ovat klassisia esimerkkejä joiden avulla pohditaan utilitarismia, suoraan mainiosta luentosarjasta ”The right thing to do”, jota voi katsella YouTubesta. Sarja on loisteliasta luennointia opiskelijoille aiheista, jotka ovat meidän jokapäiväisessä työssämme jatkuvasti esillä. Mitä asiaa tuo sillalla notkuja edustaisi nyt covid-pandemian hoidossa? Vaikkapa yksilön oikeuksia, jotka joissakin tapauksissa joudutaan kuitenkin uhraamaan yhteisen edun nimissä. Tästä tunnetusti on seurannut yksilökeskeisessä länsimaisessa kulttuurissa tyytymättömyyttä, ristiriitoja ja kapinaakin.
Suomi ja suomalainen terveydenhuolto ovat kuitenkin luovineet taitavasti ja verrattuna moniin muihin maihin, joissa joko uhrattiin yksilön oikeuksia paljon enemmän tai paljon vähemmän, olemme selviämässä ainakin tällä erää verraten vähäisin inhimillisin ja taloudellisin vaurioin. Leikkaussalitkin rullasivat meillä ensimmäisen aallon jälkeen melko lailla normaalisti. Hyvin luovittu kyllä. Varmasti niin yksilöt kuin yhteisötkin ovat olleet kovilla, meilläkin. Vuosi on tarjonnut myös syviä yhteisöllisyyden kokemuksia, varsinkin ensimmäisen aallon aikana.
Tehohoidon potilasvalinta ja hoitolinjaukset ovat meille tuttua pohdintaa ja velvollisuutemme yksilöitä hoitaessamme on jatkuvasti pyrkiä varjelemaan myös yhteistä etua, jotta kaikilla olisi yhdenvertainen mahdollisuus saada hyvää hoitoa, jos he sitä tarvitsevat ja voivat siitä hyötyä. Välttämättä samanlaista kaksoisroolia ei kanssamme yhteistyötä tekevillä muiden erikoisalojen edustajilla ole, ainakaan yhtä selkeästi. Potilas, joka tulee vastaan, kohdataan, tutkitaan, hoidetaan ainutkertaisena yksilönä, ehkä vähemmän riippuen kokonaistilanteesta. Väittäisin, että osittain tästä syntyy maaperä niille näkemyseroille, joita hoitoneuvotteluissa joskus sitten tulee. Kun kirurgi tuntee potilaansa yksilönä ja on panostanut hoitoon paljonkin osaamistaan ja aikaansa, hänen on vaikea ymmärtää miksi teholääkärin näkemys hoidon kokonaisuudesta voikin olla toisenlainen. Mutta kun mekin haluamme potilaalle hyvää.
Voisimmeko ehkä tuoda tätä puolta ajattelustamme enemmän esiin myös muiden erikoisalojen edustajille. Voimme välillä soittaa ja ilahduttaa kirurgia kertomalla, että kuule, soitan tässä vaan kertoakseni, että leikkaamasi potilas voi mainiosti. Yksinkertaisuudessaan nerokas, toimiva tapa, jota professori Bellomo kertoi podcastissa käyttävänsä, jotta kirurgikollegat eivät ehdollistuisi yhdistämään hänen puhelinsoittoaan aina ikäviin uutisiin ja hoidonrajauskeskusteluihin. Joka tapauksessa keskusteluissa auttaa aina, jos pyrkii ymmärtämään toista osapuolta ja hänen vaikuttimiaan.
Utilitarismia voidaan kritisoida siitä, että kun päätöksenteossa pyritään maksimoimaan hyvä mahdollisimman monelle, jäävät jalkoihin helposti yksilön ja vähemmistöjen oikeudet. Tästä kritiikistä onkin helppo olla samaa mieltä. Olemme kaikki yksilöitä ja useimmat kuuluvat myös johonkin yhteisöön. Hybridi tässäkin asiassa voi toimia parhaiten. Hoidamme potilaita hyvin, myös heidän yksilölliset tarpeensa huomioiden. Sinänsä yhteisöä resurssien jakamispäätöksissä palvelevat ratkaisut palvelevat yksilöä. Yksilönä tiedän, että minulle tarjoutuu systeemissämme tehohoitopaikka, jos minun arvellaan siitä hyötyvän, vaikka en tulisikaan sinä päivänä ensimmäisenä sairaalaan.
Kaiken kaikkiaan suomalainen tehohoito on pärjännyt niin hienosti, etten yllättyisi, vaikka jollakin tavalla saisimme tuon ratikankin pysähtymään ilman menetettyjä ihmishenkiä. Miten ja mikä on oikein, en tiedä, mutta sitä kuitenkin kannattaa miettiä ja pysytelläkseen oman arvomaailmansa kyydissä.
Kirjoittaja: Johanna Hästbacka
Dos., oyl., anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri, EDIC
Meilahden sairaalan teho-osasto, Meilahden sairaala, HUS