Sisätautierikoistuvan koulutukseen on pyritty sisällyttämään myös muutaman kuukauden jakso perehtymistä tehohoitoon. KYS:ssa erikoistuvien puute aiheutti lyhyeksi aikaa katkoksen tehokiertoon, mutta viimeisen puolen vuoden aikana on jälleen voitu järjestää kokeneille erikoistuville 2-3 kk:n jakso tehohoitoon perehtymistä. Itse pääsin kurkistamaan ”tehomaailmaan” tämän vuoden alussa ja täytyy todetta, että 2 kk:n jakso kului liian nopeasti ja olisin voinut venyttää jaksoa hyvinkin puolen vuoden pituiseksi, niin mielenkiintoinen, antoisa ja opettavainen jakso oli. Ja kyllä – ehdottomasti sisätautierikoistuvalle hyödyllinen.
Sisätautierikoistuvalle teho-osaston toiminta on tähän asti lähinnä näyttäytynyt MET-hälytyksinä, teholääkärin konsultaatioina päivystyksessä ja osastoilla sekä tietysti teholta siirtyvien potilaiden jatkohoidosta huolehtimisena. Omat mielikuvat teho-osaston toiminnasta liikkuivat kaiken osaavista, ilmeettömistä ja ajoittain äreistä teholääkäreistä hengityslaitteessa ja piuhoissa makaaviin maailman parasta hoitoa saaviin potilaisiin, joille hoito teho-osastolla tai tehovalvonnassa on aina saatavilla tarpeen niin vaatiessa. Erilaisten henkiä pelastavien temppujen tekeminen päivittäin tietysti liittyi vahvasti tähän mielikuvaan. Jo ensimmäisenä päivänä totesin osaston toiminnan olevan kaikkea näitä edellä mainittuja – pois lukien äreät teholääkärit – mutta luonnollisesti paljon muutakin.
Back to the basics. Sisätautilääkärinä sitä uskoi osaavansa anamneesin ja statuksen teon keskivertolääkäriä paremmin, jopa toimintakyvyn osalta. Kuitenkin – niin hämmästyttävää kuin se onkin – edelleen lääkärin tärkein työkalu myös teho-osastolla on potilaan hyvä tutkiminen alkaen aivan alusta. Teho-osastolla hoidetaan potilaita miltä tahansa erikoisalalta ja useat ongelmat ylittävät erikoisalarajat. Itse koin hyödylliseksi nimenomaan neurologisten ja kirurgisten potilaiden tutkimisen mieleen palauttamisen. On hämmästyttävää, miten nopeasti teholääkärit pystyvät hahmottamaan ja hallitsemaan laajoja kokonaisuuksia potilaan hoidossa ja reagoimaan kullakin hetkellä olennaisimpaan ongelmaan. Laaja-alainen osaaminen yli erikoisalarajojen on olennaista etenkin päivystystyössä ja kriittisesti sairaiden potilaiden hoidossa. Ja tietysti myös yhteistyö erikoisalakollegojen kanssa on tärkeää.
Yllätyksenä osastolla ei tullut peruselintoimintojen monitoroinnin tärkeys ja niissä ilmeneviin ongelmiin reagoiminen. Tämä asia edelleen konservatiivisilla osastoillakin unohtuu, saati sitten operatiivisilla osastoilla. Mataliin saturaatioihin ei kiinnitetä huomiota ennen kuin potilas on hengitysvajauksessa tai verenpainetta ei päivittäin mitata. Teholla nämä asiat ovat itsestään selvyyksiä ja kolmesti päivässä toteutuvat osastokierrot, hoitohenkilökunnan määrä ja kokemus takaavat sen, että asioihin reagoidaan. Konservatiivisilla osastoillakin potilaat, joilla on peruselintoiminnan häiriö tai elinvaurio olisi ehkä syytä kiertää päivän aikana useammin kuin kerran päivässä. Yllätyksenä sen sijaan tuli osaston mielettömän kuntouttava ote vuodepotilaisiin. Kaikki kynnelle kykenevät punnerrettiin jalkeille ja hengityslaitteissa olevat saivat fysioterapiaa. Ja tietysti suoliston toiminnan seuranta ja enteraalisen ravitsemuksen toteutuminen olivat päivittäisiä perusasioita.
Mikä ihmeen P/F-suhde? En ollut määrittänyt jaksolleni opetuksellisia tavoitteita, mikä näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut hyvä tehdä. Pääasiassa hoidin tehovalvontaan sijoitettuja ja sydänleikattuja potilaita. Muun muassa nestehoito, elektrolyyttihäiriöiden hoito, NIV-hoito, Optiflow, Swan Ganz -katetri, sydänleikattujen seuranta, verenkiertovajauksen hallinta, vuoto-ongelmat, vasoaktiiiviset lääkkeet ja muut tehohoidossa käytettävät lääkkeet tulivat tutuiksi. Tempuista ylpeyden aiheena mainitsen muutama arteriakanyloinnin onnistumisen ”ensimmäisestä pistosta” ja yhden väliaikaisen tahdistimen laiton. Myös hengityslaitehoidon perusteita opittiin aloituksesta vieroittamiseen ja pikkuhiljaa P/F-suhdekin tutuksi tuli.
Erittäin hyödyllisenä asiana sisätautilääkärin työn kannalta koin potilaan hoidon rajausten pohtimisen usein isommallakin kokoonpanolla. Ihmisen elintoimintoja on mahdollista pitää yllä keinotekoisesti pitkiäkin aikoja, mutta olennaista on mihin se johtaa. Hoidoista on osattava luopua ja toimenpiteistä pidättäytyä ihmisarvoa kunnioittaen. Tehohoitoon pääsy ei myöskään ole itsestään selvyys. Jatkohoidosta vastaavilla osastoilla on tässä myös iso vastuu, jotta potilaat pääsisivät ajoissa jatkohoitopaikkaan ja tilaa seuraaville hoitoa vaativille olisi. Sairaalan toiminnan kannalta olisi hyvä lisätä osastoille vierivalvontayksiköitä, jotta tehovalvonta ei kuormittuisi sekavien potilaiden hoitamisesta.
Sisätautilääkärit ovat potilaan omaisten kanssa tekemisissä suhteellisen paljon, mutta silti yllätyin teholääkäreiden omaisten kanssa käyttämästä ajasta ja keskustelujen määrästä. Toinen silmiinpistävä asia usein oli kiire. Vaikka lääkäreitä ja hoitajia on osastolla suhteessa enemmän kuin muilla osastoilla, on hoito vaativaa ja toimenpiteitä (intubaatioita, kanylointeja yms.) on paljon. Väliin tulevat vielä konsultaatiot ja MET-hälytykset, joiden laatu vaihtelee laidasta laitaan. Myös päivystyskuormitus on omaa luokkaansa. Kaikesta tästä huolimatta äreys ei todella ole sopiva sana kuvaamaan näitä upeita kollegoja, joilta liikeni aina aikaa ja kärsivällisyyttä ohjata ja neuvoa pienissäkin asioissa ja jotka todella hoitavat potilaita kokonaisuutena ja tekevät työtään selkeästi kutsumuksesta – erittäin hyvällä huumorilla höystettynä.
Iso kiitos KYS:n teho-osaston lääkäreille,
Liisa Korhonen, erikoistuva lääkäri, KYS sisätaudit