Tehohoitotyö on poikkeuksellisen haastava ala.
Ammatillisen osaamisen on oltava raudanlujaa , ammattitaidon vankkumatonta, hermojen on oltava terästä, reaktiokyvyn oltava vinttikoiran luokkaa ja voimavaatimukset liikkuvat jossain harmaakarhun ja norsun välimaastossa.
Rajuja ihmiskohtaloita, äkillisiä katastrofeja, sydäntä särkeviä tragedioita viikoittain.
Olkoonkin kulunut kommentti, mutta palkka ja työn vaativuus kohtaavat suunnilleen yhtä luontevasti kuin öljy ja vesi. Yhteiskunnan arvostusta tulee joka vuosi, palkkaa ei juuri nimeksikään.
Ja silti. Jokin meitä täällä pitää.
Kollegat, ne väsymättömät työkaverit, joiden avulla raskaimmatkin työpäivät kääntyvät voitoksi.
Onnistumiset, ne potilaat, jotka toipuvat ja lähtevät teholta eteenpäin.
Omaisten kohtaaminen, ihmisen ottaminen ihmisenä ja rohkeuden ja urheuden näkeminen.
Ja ehkäpä sitten se yksi ääni. Joka kuuluu selkäsi takaa kaksi vuotta jälkeenpäin, ääni jota et ole koskaan kuullut aiemmin, koska potilaasi oli kaikki työvuorosi sedatoituna ja hengityskoneessa. Ja hoidit häntä yhtä hyvin kuin aina, annoit kaiken osaamisesi ja toivoit parasta. Ja hän on toipunut, sinä et sitä ole tiennyt, koska et enää sitten kuullut hänestä ja olisitko jäänyt pitkille vapaillekin.
Mutta hänpä muistaa sinut, tai ainakin sinun äänesi. Ja hän kävelee luoksesi sen kertomaan, hymyilee leveästi ja lisää ”ja sun silmät, ne katsoi välillä mun silmiin”. Ja hän halaa sinua, hymyilee vinosti ”mä kyll muistan sun äänen” ja jatkaa matkaansa.
Siinä sitä sitten seisoo hölmistyneenä, katsoo toisen perään. Ja tunnusta, hetken ajan mietit ”ai kauhia, onko mulla niin hirvee ääni”, kunnes muistat taas sen hymyn ja hieman kallistuneen pään. ”Mä kyll muistan sun äänen.”
Minä en.
Mutta kiitos sinun, muistan taas hetken ajan mikä ihme meitä tässä työssä pitää.
Kirjoittaja Patricia G. Bertenyi
sh, ICU