Oman tähänastisen vaatimattoman kaksitoistavuotisen tehohoitouran yksi suurimmista muutoksista on ollut kuntoutuksen rantautuminen tehohoitoon. Aloitellessani tehohoitajan uraani vuonna 2010 puhuttiin kyllä ”kuntouttavan hoitotyön” tärkeydestä, mutta käytännössä se rajautui lähinnä potilaalle esitettyyn pyyntöön pitää sängyn laidasta kiinni hoitajien kääntäessä häntä tai omatoimiseen nokkamukista juomiseen. Sydänleikkauspotilaat kyllä avustettiin vaa’alle ensimmäisenä postoperatiivisena aamuna, mikä tuntui hurjalta. Vallalla oli ajatus, että potilaat eivät voi oikein nousta vuoteesta, ettei mikään johto tai letku irtoa, heidän kehonsa ei kestä sellaista ponnistelua ja kuntoutus on jotain, mikä tapahtuu ”sitten myöhemmin”, kunhan potilas on saatu kiskottua elävien kirjoihin takaisin.
OYS:n aikuisten teholla alkoi kymmenisen vuotta sitten projekti tehohoitopotilaan kuntoutuksen tehostamiseksi. Yhtenä tavoitteena pidettiin, että potilas olisi käynyt istumassa vuoteen reunalla ennen siirtymistään vuodeosastolle. Nuorena hoitajana pohdin, että eihän se VOI olla mahdollista, potilaathan ovat niin sairaita eivätkä voi mitenkään jaksaa, tavoite on mielipuolisen optimistinen. Töitä alettiin kuitenkin tekemään, työyhteisön muutamat innokkaimmat kuntoutusorientoutuneet hoitajat etunenässä (suuri kiitos heille!) ja pikkuhiljaa asiat alkoivat muuttua, ei suinkaan hetkessä eikä kivuttomasti, mutta alkoivat kuitenkin. Osastolle hankittiin sänkypyörä ja paikallisesta sanomalehdestäkin saatiin lukea, että ”tajutonkin voi pyöräillä”. Yhdessä kokeiltiin voisiko potilas sittenkin nousta vuoteen reunalle istumaan, jaksaisiko joku jopa käydä seisomassa, huh!
Kuntoutustoimet ovat kulkeneet evoluution passiivisemmista sänkypyöräajoista aktiivisempaan avustamiseen. Enää ei ihmetellä, että joku potilas on istunut vuoteen reunalla, vaan kysytään, että miksi ei. Koronasta on viimeiset kaksi vuotta puhuttu kyllästymiseen asti, mutta jos jotain hyvää siitä jää käytäntöön, niin toivon mukaan hengityksen tehostaminen asento- ja liikehoidoin kun olemme nyt oppineet että liike on lääke myös keuhkon vaivaan. Ehkä hengitysvajauksenkin suhteen kuljemme evoluution polun vuoteessa pääty 30-45 asteen kulmaan kohotetusta potilaasta milloin mitenkin päin makaavaan (tai aseteltuun) potilaaseen. Ehkä tulevaisuudessa kiilatyynyt asetetaankin potilaan kyljen alle, etupuolelle.
Meihin hoitajiin on jo koulutuksessa iskostettu ajatus toivon tärkeydestä. Tehohoidossa toivo ja sen läsnäolo näkyy päivittäin. Potilaalle kuntoutus on konkreettinen toivoa tuova asia: olen toipunut jo niin paljon, että voin istua ja seistä. Myös omaisille on merkittävä hetki, kun he kuulevat, tai mikä parasta, näkevät, läheisensä poissa sairaalasängystä. Kuntoutustoimet on myös konkreettinen asia, millä potilas voi itse edistää itsensä toipumista, tilanteessa, jossa kovin paljoa ei hänen omissa käsissään ole. Oman kehon hallinnan kautta palautuu myös oman elämän hallinta, mukin nosto ja kännykän napautus kerrallaan.